Pääsin sinä aikana mittaamaan melua sadoilta työpaikoilta ja selvitin melualtistumisia tuhansilta työntekijöiltä. Olen matkasaarnaajan tavoin kehottanut tekemään parannuksia meluntorjunnan edistämiseksi, mutta pääsanoma työpaikoilla on kuitenkin aina ollut, että ’saataisiinpa edes kuulonsuojaimet paremmin käyttöön’. Kuulonsuojainten käytön parantuminen ja valvomotyön lisääntyminen ovat kyllä parantaneet tilannetta, mutta tuskinpa tuotantotilojen melutasot ovat paljonkaan muuttuneet. Edelleenkin tapahtuu paljon suojainunohduksia ja näennäistä suojautumista sekä meluntorjuntatyön laiminlyöntejä. Tämä kuvannee asenneilmapiiriä – vammauttava melu ei ole tärkeä työolotekijä.
Meluvammojen vähentymiseen johtaneita syitä voivat suojainten käytön lisäksi olla myös ulkoistetut työt ja työurien pirstaloituminen sekä kuulovammoja aiheuttava vapaa-aika. Vakuutusyhtiöt peräänkuuluttavat altistumistietoja arvioidessaan meluvamman työperäisyyttä. Kun altistumistietoa tarvitaan usealta eri työnantajalta, yksi merkittävimmistä tekijöistä tilastojen kaunistumiseen on melualtistumistiedon puute. Vaikka meluasetus edellyttää työnantajilta tietojen säilyttämistä, vain hyvin harvoilla työpaikoilla on käytössään kattavat työtehtäväkohtaiset altistumishistoriat. Edellä mainitut tekijät voivat vaikuttaa vakuutusyhtiöiden päätöksiin meluvamman työperäisyydestä. Tämä ilmiö näkyy tilastoissa siten, että uusista meluvammaepäilyistä vain neljä kymmenestä päätyy vahvistetuksi ammattitaudiksi, kun vielä kymmenen vuotta sitten seitsemän tapausta kymmenestä vahvistettiin. Työperäiset meluvammat näyttäisivät siis oleellisesti laskeneen, mutta onko se näin?
Lainsäädännössämme on jo 1990-luvulta lähtien ollut velvoite työpaikoille meluntorjuntaohjelmien toteuttamisesta, kun melualtistumiset ylittävät 85 dB rajan. Tämä liiallisen altistumisen ja meluntorjunnan tarpeen osoittava raja on lainsäädännössämme edelleen sama kuin 1970-luvulla, mutta silloin se tulkittiin teknistaloudellisten syiden takia enemmän suositukseksi kuin vaatimukseksi. Nykyisessä meluasetuksessa VNA 85/2006 tätä taloudellisiin tekijöihin perustuvaa porsaanreikää ei enää ole. Toisaalta ei myöskään ole enää vahvaa työsuojelutarkastuksen perinnettä, vaan kaikki perustuu omavalvontaiseen, suunnitelmalliseen kehittämiseen, joka dokumentoidaan riskitekijöittäin yrityskohtaisiin työsuojelun toimintaohjelmiin. Meluntorjuntaohjelmat kuuluvat näihin samaisiin asiakirjoihin ja niissä pitää olla tietoa melualtistumisten suuruuksista sekä riskien arviointiin perustuvista suunnitelmista altistumisten alentamiseksi.
Vastauksena otsikon kysymykseen sanoisin, että valitettavasti todellisten työperäisten meluvammojen määrä ei ole laskenut vaan kyseessä on tilastojen luoma harha. Meluvammariskit ovat varmasti kaikkien tiedossa, altistumisen arviointimenettelytkin on kehitetty ja toimintavelvoitteet ovat selkeät. Myös hyvät mittalaitteet altistumisen selvittämiseen ovat jo olemassa. Vielä puuttuu tahtoa, kykyä ja taitoa melun luotettavaan mittaamiseen ja arviointiin.
Työperäisen altistumisen todentaminen on helppoa, kun käytössä on oikeanlaiset välineet ja osaaminen. Pätevän altistumistiedon pohjalta on myös helppo osoittaa kohteet, joista altistumiset syntyvät ja joihin tehtävät toimenpiteet tehokkaimmin alentaisivat altistumista melulle.
MIP Electronics Oy antaa mittaamisen tueksi koulutusta melualtistumisen arviointiin.
Lupaan kertoa koulutuksen yhteydessä kaiken, mitä vuosien saatossa olen melun mittaamisesta oppinut.
Olen Senior Advisor Tapani Ollila ja toimin MIPillä koulutusten suunnittelijana ja toteuttajana. Tervetuloa kouluttautumaan.
Ilmoittaudu seuraavaan koulutukseen tai kysy asiakaskohtaista tarjousta:
